Suvaitsevaiset sarvikuonot

Zairenleveähuulisarvikuonoja oli 1960-luvun alussa noin 2 000 yksilöä. Nyt niitä on jäljellä enää viisi. Vain yksi niistä on uros ja naaraista kaksi elävät eläintarhoissa.

Ihmiset eivät voi tietää, miten eläimet tuntevat ympäristönsä, miten ne ajattelevat ja mitä kaikkea ne kommunikoivat keskenään. Päätin kirjoittaa novellin, joka tarjoaa mahdollisen selityksen näille mysteereille.

Olipa kerran suuri zairenleveähuulisarvikuonoyhdyskunta. Sarvikuonot olivat löytäneet hedelmälliset laitumet, niiden määrä lisääntyi ja ne elivät rauhallista elämää. Lopulta ne unohtivat, millaista oli nähdä nälkää, vaeltaa ruoan perässä ja tulla metsästetyiksi. Ne olivat aikoinaan kohdanneet sukupuuton uhkaa, mutta ne päivät olivat nyt takana päin. Zairenleveähuulisarvikuonoja oli paljon ja niillä oli hyvät oltavat. Niinpä ne unohtivat, että ruokaa ja elämän perusedellytyksiä ei ole äärettömästi. Ne ottivat hyvän elämänsä itsestäänselvyytenä.

Zairenleveähuulisarvikuonot olivat kuulleet, että muiden sarvikuonojen laidunalueille oli alkanut tulla ihmisiä. Ketkä metsästämään, ketkä kuvaamaan. Monet vain halusivat elää parempaa elämää: he rakensivat sarvikuonojen laitumille itselleen taloja. Zairenleveähuulisarvikuonot elivät syrjässä ja sivussa tästä. Yleinen mielipide oli, että asia ei oikein koskettanut heitä.

Eräänä vuonna ihmisiä alkoi tulla myös zairenleveähuulisarvikuonojen laitumille. Jotkut alkoivat miettiä, miten niihin tulisi suhtautua. Ihmiset olivat uusi asia. Jotkut pitivät niitä mahdollisena uhkana. Ihmiset rakensivat laitumelle pari taloa. Jotkut zairenleveähuulisarvikuonot alkoivat puhua näistä pahaa: ne vievät meidän laitumet! Mutta enemmistö näki, että ihmiset olivat vieneet aika pienen osan heidän laitumistaan. Laidunta ja ruokaahan piisasi, kyllä sitä muutamalle ihmisellekin riittäisi. Muutama zairenleveähuulisarvikuono oli ajatellut asiaa ja joutoajallaan kehitellyt ihmisistä yleispätevän teorian. Maa on kaikkien yhteistä, antaa ihmistenkin nauttia sen antimista. Ne kehottivat pahantahtoisia sarvikuonoja suvaitsemaan uusia tulokkaita.

Vuodet vierivät ja ihmisten määrä lisääntyi. Tuli huono vuosi ja toinen. Ruokaa ei enää ollutkaan äärettömästi – runsaasti kyllä, mutta sen käyttöä piti alkaa suunnittelemaan. Huomattiin, että jos tämä meno jatkuisi, jouduttaisiin vielä ongelmiin. Sarvikuonojen keskuudessa alettiin arvostella ihmisiä, jotka käyttivät yhä suuremman osan luonnonvaroista. Ihmisiä oli joka puolella maailmaa, mutta nämä olivat heidän maansa – zairenleveähuulisarvikuonoilla oli vain tämä syrjäinen kolkka! Teorioitaan pohtivat suvaitsevaiset sarvikuonot ihmettelivät tällaisia näkemyksiä. Heillä oli teoria, jonka mukaan erilaisuuden kohtaaminen opettaisi suvaitsevaiseksi. Miksi vihamielisyys ihmisiä kohtaan vain lisääntyi, vaikka niiden kanssa jouduttiin olemaan yhä enemmän tekemisissä?

Joukko sarvikuonoja, joilla oli nuivat asenteet ihmisten leviämiseen, alkoi kokoontua yhteen. Niiden keskuudessa puhuttiin, että ihmisten leviämistä oli rajoitettava. Yleisesti katsottiin, että kuvaamaan, kävelylle tai hedelmiä poimimaan tulleet olivat harmittomia ja ihan mukaviakin tulokkaita. Mutta sitten oli ihmisiä, jotka ampuivat sarvikuonoja laumoittain ja leikkasivat niiden sarvet. Tämä oli toki ääritapaus, mutta sellaisia oli sattunut jo useita kertoja. Ihmiset selvästi tekivät niin tarkoituksella ja he tekisivät sellaista vast'edeskin. Pohdittiin keinoja päästä eroon näistä vääränlaisista ihmisistä. Niitä yritettiin vältellä, mutta sitä pidettiin vain väliaikaisratkaisuna. Suosiota alkoivat saavuttaa ehdotukset, että kaadettaisiin puita ja siirrettäisiin kiviä esteiksi ihmisille. Ne voitaisiin siirtää syrjään mukavien ihmisten tullessa, mutta jos oli uhka, että ihmiset olisivat tappajia tai aikoisivat tuhota sarvikuonojen laitumia, niitä ei päästettäisi sarvikuonojen maahan.

Suvaitsevaiset sarvikuonot olivat suunniltaan näistä ajatuksista. Ne eivät sopineet heidän teorioihinsa ollenkaan! Kaikkien piti elää onnellisina yhdessä. Kaikkien pitäisi syödä yhteisten laitumien antimia ja halailla toisiaan. Ei voida erotella ”ihmisiä” ja ”sarvikuonoja”. Sellainen on loukkaavaa! Mitä edes on ”zairenleveähuulisarvikuono”? Miksei ihmisiäkin voisi kutsua sellaisiksi? Kaikki me olemme eläviä olentoja – yhtä arvokkaita! Miksemme me, maailman hyvinvoivat, voisi antaa muutamalle vähäosaisille hivenen apuamme? Meillä kyllä on varaa.

Nämä ryhmät kiistelivät siitä, kumpi oli oikeassa ja mitä tuli tehdä. Vuosi vuodelta ihmistilanne paheni. Eräänä päivänä nuiva sarvikuono nimeltä Immo lausui parille muulle sarvikuonolle lyhyen ja epämääräisen puheenvuoron. Immo sanoi, että hän ei pitänyt tavoiteltavana tilaa, jossa ihmiset ja zairenleveähuulisarvikuonot jakaisivat samat laitumet. Hän lopetti kommenttinsa toteamalla, että meidän zairenleveähuulisarvikuonojen on taisteltava yhteisen hyvämme puolesta. Sitten hän käveli pois. Eräs suvaitsevaisista sarvikuonoista sattui kuitenkin kuulemaan tämän puheenvuoron. Hän järkyttyi perin pohjin ja kertoi siitä ystävilleen. Sana levisi ja pian kaikki tiesivät Immon tokaisusta.

Immon muutamasta lauseesta nousi valtava kohu. Häntä syytettiin lajisorron kannattajaksi ja väkivaltaan yllyttäjäksi. Häntä vaadittiin karkotettavaksi laumasta. Ainakin hänen tulisi julkisesti nousta korkealle paikalle ja myöntää olleensa väärässä.

Silloin Tahvo, yksinäinen sarvikuono, katsoi hetkensä koittaneen. Se huusi vihaavansa suvaitsevaisia sarvikuonoja ja puski yhtä sarvellaan. Suvaitsevaiselle sarvikuonolle tuli vertavuotava haava. Tahvo otettiin kiinni, mutta tällöin oli suvaitsevaisten sarvikuonojen aika huomata tilaisuutensa tulleen. Ne alkoivat kovaan ääneen muistella nähneensä Tahvoa toisinaan samalla suunnalla laidunta kuin missä Immokin oli usein ollut. Ne pohtivat asiaa ja totesivat, että Tahvolla ja Immolla oli samanlaisia ajatuksia. Immon kannattaminen oli Tahvon kannattamista. Ne vaativat, että nuivien sarvikuonojen ryhmä erottaisi Immon ja että he sitten liittyisivät suvaitsevaisten sarvikuonojen ryhmään. Nuivat sarvikuonot eivät uskaltaneet sanoa mitään, sillä he eivät halunneet puolustaa väkivaltaa eivätkä he oikein tienneet, mistä oli kyse. Heidän johtajansa oli lomalla. Tämä oli lähtenyt pitkällä vaellukselle eikä voinut kommentoida asiaa suvaitsevaisille sarvikuonoille. Suvaitsevaiset sarvikuonot järkyttyivät. Tämä tarkoittaa, että kannatatte toisten sarvikuonojen satuttamista! He alkoivat kysyä kaikilta, kannattivatko nämä muiden sarvikuonojen satuttamista, sillä se oli nuivien sarvikuonojen linja.

Suvaitsevaiset sarvikuonot saivat lopulta enemmistön kannalleen. Kukapa väkivaltaa haluaisi? Niinpä ihmisten leviämiseen ei puututtu. Kyllähän heistä oli haittaa, mutta aina kun jotain tapahtui, suvaitsevaiset sarvikuonot muistuttivat Tahvosta ja Immosta ja totesivat, että muista sarvikuonoista oli yhtä paljon haittaa, luultavasti enemmänkin. Kukaan ei halunnut kylvää vihaa, joten asioiden annettiin olla. Mikä olisi vaihtoehto? Tahvon ja Immon tiekö? Se oli vihan ja väkivallan tie eikä johtanut mihinkään.

Ihmiset tappoivat sarvikuonoja, leikkasivat niiden sarvia ja rakensivat talojaan ja ottivat sarvikuonojen laitumia oman karjansa laitumiksi ja pelloikseen. Lopulta zairenleveähuulisarvikuonoja on nyt jäljellä viisi kappaletta. Maailmassa on enää yksi uroszairenlevehuulisarvikuono. Se ei ollut aikoinaan suvaitsevainen eikä myöskään nuiva sarvikuono. Se halusi vain elää rauhassa. Se ei lähtenyt mukaan suvaitsevaisten humputuksiin, mutta ei halunnut myöskään olla tekemisissä pelottavan vihan tien kanssa. Se oli vain yrittänyt elää elämäänsä. Ja nyt se todisti kaiken loppua: sukupuuttoa. Olisikohan pitänyt tehdä jotain asioille? Olisikohan pitänyt yrittää laittaa niitä esteitä ihmisten leviämiselle, niin kuin joku joskus ehdotti? No jaa, maailma muuttui ja nyt asiat kulkivat tähän suuntaan. Ainakaan minä en ollut vihainen ja väkivaltainen.

Sen pituinen se. Koska on vaikea kuvitella zairenleveähuulisarvikuonojen ryhmädynamiikkaa, olen tätä tarinaa varten kirjoittanut sarvikuonot käyttäytymään ja ajattelemaan ihmismäisesti. Voi olla, että ne ovat älykkäämpiä.