Voittajien kirjoittama historia

Moralismi ja jälkiviisaus ovat turhia. On tiettyjä asioita, joista keskusteltaessa ne lyövät luonnostaan kättä. Lopputuloksena on vääristynyt kuva historiasta.

Tunnetun sanonnan mukaan voittajat kirjoittavat historian. Muistelmissa kirjoitetaan asioista, joita halutaan muistella. Niistä asioista, jotka jälkikäteen vaikuttavat kompromettoivilta, vaietaan tai niitä selitellään. Monet vallankaappaajat ovat tuhonneet edeltäjiensä muistomerkkejä ja heistä kertovia kirjoituksia. On sellaisiakin tapauksia, joissa voittajat voitettuaan kirjaimellisesti kirjoittavat historiankirjoitusta tuodakseen julki ja vahvistaakseen omaa tulkintaansa tapahtumista. Winston Churchill oli paitsi Britannian sodanaikainen pääministeri, myös historioitsija, joka kirjoitti maailmansodista ja sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1953.

Napoleonin lopullisesta häviöstä Waterloossa tuli tänä kesänä kuluneeksi tasan kaksisataa vuotta. Vuosina 1814–1815 voittajavallat istuivat ja tanssivat Wienin kongressissa, jossa julistettiin, että Napoleon ei hävinnyt ainoastaan siksi, että hän hävisi sotilaallisesti (mikä on totuus), vaan myös ja ennen kaikkea siksi, että ajatukset ja ideologia, joita hän edusti, olivat vääriä, huonoja ja epäonnistuneita. Meillä on näihin aikoihin tarpeeksi ajallista etäisyyttä, että osaamme ymmärtää Napoleoninkin puolta. Koska tiedämme, miten historia jatkoi kulkuaan, emme myöskään ajattele, kuten Wienissä kaksisataa vuotta sitten päätettiin, että demokratia ja tasa-arvo (joita Napoleonin katsottiin edustaneen) olisivat tuolloin pudonneet historian roskakoriin, jääneet taakse ja olleet huonoja ja pahoja.

Wienin kongressin ajatusta on mukailtu myöhemmin ja se tulee ihmiseltä varmasti luonnostaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saksalaiset todettiin yksin syyllisiksi sotaan, mikä oli aika paksu väite jo muun muassa siksi, että konflikti alkoi Itävalta-Unkarin ja Serbian kärhämänä ja saksalaiset tulivat mukaan tilanteen jo kärjistyttyä. Kun Saksa lyötiin toisessa maailmansodassa, saksalaisten sotilasjohto ja sotarikolliset tuomittiin Nürnbergissä. Voittajat päättivät etukäteen, että heidän toimistaan vastaavia tutkimuksia ja tuomioita ei tehtäisi.

Usein, jopa asiallisissakin yhteyksissä, puhutaan ”natsi-Saksasta”. Professori Klinge joskus ihmetteli että miksi, koska eihän myöskään korosteta että ”kapitalisti-Yhdysvallat” tai ”kommunisti-Neuvostoliitto”. 1930-luvun Saksa on kuitenkin kätevä ideologisoida, koska natsismi on niin pahasti ryvettynyt aate, että pitäisi olla hullu, jos lähtisi sen puolesta puhumaan. Jälkiviisaina tiedämme, mitkä olivat natsismin huonot puolet ja missä se meni vikaan. Tiedämme myös, että se ei toiminut. Samaa asennetta on näkynyt myös Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen: sosialismi ei siis toiminut. Jälkiviisaina tiedämme hyvin natsismin ja kommunismin huonot puolet ja että ne eivät kestäneet ikuisesti. Demokratiasta ja ihmisoikeuksista meillä ei tällaista tietoa ole. Koska ne eivät ole hävinneet ja koska ne ovat vallitsevia ja voittavia aatteita, intuitio pettää meidät helposti ajattelemaan, että ne ovat siis ikuisia ja historian huipentuma. Tämä päätelmä ei kuitenkaan perustu mihinkään tosiasioihin. On erittäin todennäköistä, että yksikään yhteiskuntamuoto ei ole lopullinen tai kaikissa oloissa ja tilanteissa paras.

Viime viikon lauantaina Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla oli juttu apartheid-ajan Etelä-Afrikasta. Tähän juttuun kätkeytyi sitä samaa jälkiviisasta moralismia, josta olen jo antanut esimerkkejä. Juttu on niin herkullinen, etten malta olla kommentoimatta sitä. Emmin kuitenkin pitkään, onko se järkevää. Kukapa haluaisi nykyään puolustaa apartheidia? Historiankirjoitus ei kuitenkaan saa ikinä hyväksyä asennetta, että jokin ideologia, valtio tai ryhmä oli paha. Tämä selittäisi kätevästi kauheudet, mutta historiantutkimuksen tarkoitus on ymmärtää eikä tuomita. Kunkin aikakauden ihmiset katsovat asioita omasta perspektiivistään ja omilla tiedoillaan (jotka ovat väistämättä vajavaisia). On älyllistä laiskuutta ajatella, että ikävät asiat johtuvat siitä, että joku paha ihminen on niistä pahuudessaan päättänyt. Historian kehityskuluille on löydettävissä monia perusteluita. Jotkut niistä saattavat nykyään vaikuttaa järjettömiltä, mutta se ei tarkoita, etteivätkö ne olisi aikanaan tuntuneet varteenotettavilta.

Sami Sillanpään kirjoittamassa jutussa kauhistellaan Etelä-Afrikan valtion kovia toimia ja ihaillaan apartheidin-vastaisten aktivistien ja toisinajattelijoiden idealismia. Jutussa harmitellaan sitä, kuinka sabotaaseja toteuttavat aktivistit joutuivat radikalisoitumaan ja ”lopulta” (kuin vääjäämättömästi) turvautumaan terrori-iskuihin. Valtio kiihdytti toimintaansa aktivisteja kohtaan. Nelson Mandela ja monta muuta pidätettiin. Kerrotaan kuinka hienoja puheita he pitivät, mutta joutuivat silti vankilaan, jossa he kärsivät tuomionsa sankarillisesti. Ihmettelen, kuinka moni valtio ei toimi, jos terroristit räjäyttelevät paikkoja ja ihmisiäkin alkaa kuolla. Mandelaahan ei tuomittu kuolemaan – olisiko hänet pitänyt jättää kokonaan tuomitsematta? Meillä on tarpeeksi etäisyyttä 1960-luvun Etelä-Afrikkaan, että on helppoa yksiselitteisesti tuomita apartheid-valtio, joka oli väärässä, ja antaa tunnustusta hyvää tarkoittaville aktivisteille. Voi kuitenkin kysyä, kuinka moni hyväksyisi nykypäivän Suomessa tehtävät terrori-iskut ja poliittiset murhat vaikka ne tehtäisiinkin hyvän asian puolesta. Kuinka moni olisi valmis sanomaan, että lähimmäisiämme satuttaneita ja tappaneita ei pitäisi tuomita? Kuinka moni sanoisi lähelle osuneen terrori-iskun jälkeen, että terroristit olivat oikeassa, valtio on väärässä ja se olisi syytäkin kumota vallankumouksella? Voiko mitään muuta odottaakaan kuin että valtio pitää yllä järjestystä, väkivaltamonopolia ja omia instituutioitaan?

Jutussa kerrotaan, että Etelä-Afrikassa vallitsi apartheid-politiikka, jonka ”perusteluina olivat valkoihoisten ylemmyys ja Jumalan tahto”. Tämän kummemmin apartheidin perusteluja ei pysähdytä miettimään. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että vallitseva järjestelmä on monelle itsestäänselvyys ja perusteluita ei kummemmin kaivata. On myös hivenen turhaa vaatia joltakin yhteiskuntajärjestykseltä aukottomia, rationaalisia perusteluita itselleen. Järjestelmältä vaaditaan tällöin jonkinlaista yleispätevyyttä ja vastaansanomatonta ylivoimaisuutta. Yhteiskunnassa pitää noudattaa hyvyyden, totuuden ja kauneuden periaatteita ja niitä pitää soveltaa tilannekohtaisesti. Riittävätkö nämä yhteiskuntamuodon perusteluiksi? Jos eivät, millainen on se tieteellisesti perusteltu paras yhteiskuntamuoto? Mitkä ovat demokratian ja ihmisoikeuksien lopulliset ja tieteelliset perustelut? Sellaisia ei ole eikä voi olla. Mikään yhteiskuntamuoto ei ole täydellinen eikä varsinkaan lopullinen.

 Disclaimer: En kannata natsismia, kommunismia, apartheidia enkä jakobiineja.