Tänä
vuonna ja etenkin viimeisen kuukauden aikana turvapaikanhakijoita on
virrannut Eurooppaan ennennäkemättömiä määriä. Suurin osa
ihmisistä on järkeviä ja ymmärtää, että Eurooppaan ei voi
ottaa vastaan ääretöntä määrää ihmisiä. Ei vaikka kaikki
kotoutuisivat helposti, ja kun suuri osa siirtolaismassasta on
sellaista, jonka kotoutuminen on erittäin ongelmallista,
humanitaarisen maahanmuuton problemaattisuus on sitäkin selvempää.
Suurin osa suomalaisista ei kuitenkaan ole julmia, eivätkä he halua
jättää ketään kuolemaan. Niinpä yleinen mielipide on
lähtökohtaisesti ristiriitainen: toisaalta laajasti hyväksytään
ajatus, että jotain pitäisi tehdä siirtolaisvirran suhteen, mutta
toisaalta myös että jotain pitäisi tehdä maailman sodissa
kuolevien auttamiseksi.
Emme
toki voi kääntää selkäämme ja teeskennellä, että maailman
ongelmia ei olisi olemassakaan. Suurin osa avuntarvitsijoista on
syyrialaisia, jotka ovat vain hädissään paenneet sinne, mistä
ovat löytäneet turvalliselta tuntuvan sopukan. Tämä on kerrottu
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa jo useaan kertaan, joten
tottahan sen on oltava. Hätää kärsivä syyrialainen on paennut
Isiksen kurkunleikkaajia Turkkiin, mutta on luultavasti ollut niin
paniikissa, ettei ole huomannut, että Turkki on rauhallinen maa.
Niinpä hän on sodan traumatisoimana hädissään uinut Kreikkaan,
juossut Makedonian, Serbian, Unkarin, Itävallan ja Saksan läpi
Tanskaan, hervottomana kulkenut Tanskan salmien siltoja pitkin
Ruotsiin ja koska se vasta vaarallinen maa onkin, hän on viimeisenä
oljenkortenaan joutunut pakenemaan laivaan, joka on vihdoin tuonut
hänet Suomeen. Näitä surullisia tapauksia on varmasti enemmistö
Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden sydäntäsärkevistä
tarinoista. Aivan kaikki heistä eivät ehkä ole syyrialaisia, koska
Maahanmuuttoviraston tilastoinnin mukaan heinäkuun loppuun mennessä
Suomeen vuonna 2015 saapuneista turvapaikanhakijoista 2,8 prosenttia
on ilmoittanut lähtömaakseen Syyrian. Luottaisin kyllä enemmän
suomalaisten sanomalehti- ja radiouutistoimittajien matikkapäähän
kuin omaani, joten uskon että ainakin suunnilleen enemmistö Suomeen
saapuvista turvapaikanhakijoista on syyrialaisia hädänalaisia.
Miksi niin olisi moneen kertaan Ylen ja Helsingin Sanomien uutisissa
toistettu, jos se ei pitäisi paikkansa?
Helsingin
Sanomien toimittaja Anna-Sofia Berner kirjoitti elokuun 30:nnen
päivän sunnuntaisivuille jutun Suomeen tulevista
turvapaikanhakijoista. Jutun nimi on ”Rajat mielessä” ja heti
sen ingressi vastaa muutamaan keskeiseen kysymykseen ja herättää
pohtimaan:
”Kerrataanpa vielä näitä raja-asioita. Pitääkö Suomen ottaa turvapaikanhakijat vastaan? Kyllä. Voiko rajat sulkea? Ei. Missä kulkevat vastaanottokyvyn rajat? Riippuu, keneltä kysyy.”
Tämä
lähtökohta paljastaa jo aika paljon. Berner esittää totuutena,
että turvapaikanhakijat on otettava vastaan ja että rajoja ei voi
sulkea. Vaikka Suomessa nousisi valtaan ketkä, vaikka tilanne
maailmalla ja Euroopassa olisi mikä, vaikka kansalaisten näkemys
olisi mikä, on ilmeisesti tekninen mahdottomuus kontrolloida
rajanylitystä. Rajavartiolaitos valvoo itärajaa koko ajan, mutta on
edes teoriassa kykenemätön valvomaan länsirajaa.
Maahanmuuttopolitiikka ei toimittajan mielestä ole siis poliittinen
kysymys. Harkinnan varaa on vain sen suhteen, missä vaiheessa
turvapaikanhakijoita tulee liikaa. Tämä on traagista, sillä se
tarkoittaa, että Suomi ei voi harjoittaa maahanmuuttopolitiikkaa. Se
voi vain todeta, missä vaiheessa vastaanottokyvyn rajat tulevat
vastaan. Jos ne tulevat, meidän on vain toivottava parasta. Mitään
ei ole tehtävissä.
Berner
on väärässä, sillä eduskunnan enemmistö voisi halutessaan
sulkea rajat ja kieltäytyä ottamasta turvapaikanhakijoita vastaan.
Miksi hän yksiselitteisesti sanoo, että näin ei voisi tapahtua?
Miksi hän haluaa antaa kuvan, että vallitseva
maahanmuuttopolitiikka on ainoa, jollaista voidaan harjoittaa? Miksi
hän haluaa uskotella, että asialle ei kannata yrittääkään tehdä
mitään? Voimme yrittää etsiä vastausta tähän
diskurssianalyyttisen kritiikin kautta. Toimittaja haluaa lannistaa
vallitsevan maahanmuuttopolitiikan kriitikot ajattelemaan, että itse
maahanmuuttoon ei voi vaikuttaa. Sen sijaan hän yrittää ohjata
heidät keskustelemaan massamaahanmuuton vaikutuksista. Tällä
pohjustuksella toimittaja kiinnittää huomiota pois ongelman syistä
ja suuntaa sitä sen seurauksiin. Osa lukijoista tarttuu väistämättä
täkyyn, joten asenneilmasto muuttuu niin, että itse
massasiirtolaisuus otetaan yhä helpommin itsestäänselvyytenä.
Näin keskustelijat suuntaavat tarmoaan muuhunkin, kuin
humanitaarisen maahanmuuton vastustamiseen an
sich.
Kun he tämän tekevät, he tulevat samalla huomaamattaan
tunnustaneeksi humanitaarisen maahanmuuton aksioomaksi. Tämä
tarkoittaa, että humanitaarista maahanmuuttoa kyseenalaistetaan yhä
harvemmin. Diskurssi alkaa näin ohjata ihmisten ajattelua yhä
myönteisemmäksi massasiirtolaisuutta kohtaan. Toimittaja yrittääkin
manipuloida diskurssia niin, että se ei mahdollista humanitaarisen
maahanmuuton kritisointia. Kun diskurssi ei mahdollista kritiikkiä,
kritiikkiä ei esitetä.
Berner
ihmettelee, mitä tasavallan presidentti tarkoitti, kun hän sanoi,
että ”vapaa liikkuvuus ei voi tarkoittaa hallitsematonta
liikkuvuutta”:
”Eikö vapaa liikkuvuus ole lähtökohtaisesti hallitsematonta? Vapaan liikkuvuuden Euroopassa saamme kulkea rajojen yli ilman, että kukaan pyrkii hallitsemaan liikkumistamme.Tai toisaalta: eikö juuri pakolaiskriisi osoita, että hallitsemattominta on liikkuminen suljettujen rajojen yli? EU:n ulkorajoja valvotaan tiukasti, mutta silti sadattuhannet ihmiset ylittävät ne tänä vuonna ilman lupaa. Hallitsemattomasti salakuljettajien veneissä ja rekoissa, yön pimeydessä rajojen yli kävellen ja juosten, väkivaltaisiakin rajavartijoita uhmaten.”
Se,
että Unionin ulkorajoja ei tällä hetkellä pystytä valvomaan, ei
tarkoita, että suljettujen rajojen yli liikkuminen olisi kaikista
hallitsemattominta. Kaikista hallitsemattominta on tietenkin se, kun
ketään ei yritetäkään estää ylittämästä rajaa. Berner
yrittää kuitenkin vakuuttaa lukijan siitä, että rajavalvonta on
turhaa. Ihmiset liikkuvat kuitenkin. Tällä toimittaja pyrkii
nakertamaan rajavalvonnan legitimiteettiä. Kyse on kuitenkin samasta
logiikasta kuin siinäkin, että huumeet voisi laillistaa, kun
ihmiset käyttävät niitä kuitenkin. Tämä on järkevää vain
siinä tapauksessa, että huumeidenkäyttöä ei saada vähenemään
kieltämällä ne ja massasiirtolaisuutta estettyä estämällä
sitä. Jos rajavalvonta ja huumekiellot toimivat, niitä ei voi
kieltää vain sen vuoksi, että ne eivät toimi täydellisesti.
Ylinopeutta ajetaan kuitenkin, mutta se ei tarkoita, että se pitäisi
sallia.
Mitä
tulee vapaan liikkuvuuden ja hallitsemattoman liikkuvuuden
samaistamiseen, tämä on ”vapaan liikkuvuuden” käsitteen
hämärtämistä. Unionista puhuttaessa vapaa liikkuvuus ei
tarkoita, että liikkuvuutta ei olisi säädelty mitenkään.
Unionikansalaisilla ja heidän perheenjäsenillään on oikeus
liikkua ja oleskella unionin alueella, kuten direktiivillä
2004/38/EY on
säädetty. Jos unionikansalainen aikoo oleskella toisessa
unionimaassa alle kolme kuukautta, hän voi tehdä niin, kunhan
hänellä on matkustusasiakirja ja hän sen (pyydettäessä) esittää.
Pidemmästä oleskelusta on säädetty erikseen. Huomionarvoista on,
että tämä vapaus koskee vain unionikansalaisia. Laittomat
maahanmuuttajat ovat tulleet unionialueelle vastoin Unionin ja sen
jäsenmaiden lakeja ja säädöksiä. Heillä ei ole oikeutta kulkea
jäsenmaasta toiseen. Vapaa liikkuvuus ei tarkoita liikkumista
unionialueella vapaasti ilman matkustusasiakirjoja ja
maahantulolupaa. Paradoksi syntyy siitä, että Schengenin sopimus on
poistanut sisärajatarkistukset, mutta ulkorajaa ei pystytä
valvomaan. Niinpä Schengen-alueella kulkee satojatuhansia ihmisiä,
jotka ovat tulleet alueelle laittomasti ja hyväksikäyttävät
Schengenin sopimusta ylittämällä unionimaiden rajoja, vaikka
Unionin vapaasta liikkuvuudesta säätävä direktiivi ei tätä
sallikaan.
Turvapaikanhakijoiden
vastaanotosta Berner kirjoittaa:
”Tosiasia on, että Suomeen tulevat turvapaikanhakijat on otettava vastaan. Oikeus hakea turvapaikkaa kuuluu ihmisoikeuksiin, ja se on turvattu kansainvälisissä sopimuksissa, jotka Suomi on hyväksynyt. Turvapaikkahakemukset on siis Suomen lain mukaan käsiteltävä.Ja jos ihmisellä on syytä pelätä henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta kotimaassa, hänelle on myönnettävä turvapaikka.”
Sen
lisäksi, että Berner jättää mainitsematta sen tosiasian, että
Suomi voi halutessaan erota kansainvälisistä sopimuksista ja säätä
parhaaksi katsomansa lait, hän ei myöskään kerro, mihin
kansainvälisiin sopimuksiin turvapaikanhakijoiden oikeudet
perustuvat ja mitä sopimuksissa sanotaan. Turvapaikkojen myöntäminen
perustuu Genevessä vuonna 1951 solmittuun pakolaissopimukseen ja
sitä laajentavaan pöytäkirjaan vuodelta 1967. Suomi hyväksyi nämä kansainväliset sopimukset vuonna 1968. Näissä ei mainita, että
turvapaikka pitäisi myöntää henkilölle, jolla on syytä pelätä
henkensä, terveytensä tai vapautensa puolesta. Nuo kuulostavat
kohtuullisilta vaatimuksilta, mutta jos turvapaikka myönnettäisiin
kaikille, jotka tulevat maista, jotka ovat vaarallisia, joissa on
huono terveydenhoito tai jotka eivät ole ”vapaita”, suurin osa
maailman ihmisistä olisi oikeutettu turvapaikkaan. Näin ei
kuitenkaan onneksi ole, vaan Geneven pakolaissopimus määrittelee,
että turvapaikka tulee myöntää henkilölle
”jolla on perusteltua aihetta pelätä joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskuntaluokkaan kuulumisen tai poliittisen mielipiteen johdosta, oleskelee kotimaansa ulkopuolella ja on kykenemätön tai sellaisen pelon johdosta haluton turvautumaan sanotun maan suojaan; tai joka olematta minkään maan kansalainen oleskelee entisen pysyvän asuinmaansa ulkopuolella ja edellä mainittujen seikkojen tähden on kykenemätön tai sanotun pelon vuoksi haluton palaamaan sinne.”
Kansainvälisten
sopimuksen mukaan turvapaikkaa ei siis suinkaan tule myöntää
niille, jotka tulevat huonoista oloista, kuten Berner on asian
ymmärtänyt. Turvapaikka tulee myöntää sellaiselle, joka kohtaa henkilökohtaista vainoa ja jonka kotimaa ei suojele häntä
tältä vainolta.
Berner
kirjoittaa edelleen, että jos ”jostakin syystä”
turvapaikanhakijoiden määrää Suomessa haluttaisiin rajoittaa,
tämä tapahtuisi estämällä turvapaikanhakijoiden pääsy Suomeen.
Sitä mahdollisuutta ei mainita, että Suomi voisi käsitellä
turvapaikkahakemukset ja karkottaa kaikki, joita se ei halua maahan
ottaa. Sen sijaan juttu siirtyy pohtimaan sitä, kuinka mahdotonta
olisikaan estää ihmisiä tulemasta Suomeen. Schengen-maiden välille
ei voi pystyttää rajatarkistuksia, koska ”säännöillä ei
lopulta ole merkitystä näiden tulijoiden kannalta”.
Rajavartiolaitoksen edustajan suulla todetaan, että jos tielle
rakennetaan rajavalvontapiste, ihminen voi kiertää metsän tai
pellon kautta. Hän toteaa, että muurin rakentaminen saisi ihmiset
vain kiertämään muurin, johon Berner lisää, että ”Berliinin
muuri lienee poikkeus, mutta eipä sekään pystyssä pysynyt”.
Rajavartiolaitoksella
ei voida olla näin avuttomia kuin tässä annetaan ymmärtää.
Suomella on 1 340 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa. Raja
ei ole vapaasti ylitettävä, vaan sen saa ylittää vain henkilöt,
joilla on viisumi. Rajavartiolaitoksen tehtävä on varmistaa, että
muut eivät ylitä rajaa. Hyvin tuntuu toimivan. Itärajan
rajavalvontaa ei olla lakkauttamassa. Ihmisten ei anneta vain kiertää
metsän tai pellon kautta, vaan rajanylitystä valvotaan. On
hämmästyttävää, että suomalaisia rajavartijoita, jotka
vartioivat tämän tiettömillä taipaleilla kulkevan yli
tuhatkilometrisen rajan erinomaisella säntillisyydellä, ei pidetä
kykeneväisinä vartioimaan sitä 614 kilometriä joenrantaa, joka
meillä on Ruotsin vastaisena rajana. Suurin osa länsirajan
rajavalvonnasta olisi vain passien tarkistusta Turun ja Helsingin
satamissa. Se vaatii tietenkin ihmisiä, mutta on silkkaa valehtelua
sanoa, että se olisi mahdotonta.
Ihmiset
eivät yleensä purematta niele, jos heille yritetään kertoa, miten
heidän tulee ajatella. Niinpä Berner ei esitä hallitsemattoman
”kaikki turvapaikanhakijat on otettava Suomeen” -linjaansa
ainoana mahdollisena, vaan asettaa sen vaihtoehdoksi Amnestyn Frank
Johanssonin radikaalin ”haalitaan kaikki tänne” -linjan, joka on
mielipuolisuudessaan niin toimimaton, että kuka tahansa valitsee
mieluummin Bernerin mallin.
”'Jos halutaan estää se, että ihmiset antavat viimeiset säästönsä jollekin hämärämiehelle, joka tuo heidät Välimeren yli tai piilottaa rekan konttiin, niin ilman muuta laillisten maahantulokeinojen avaaminen tarkoittaisi, että maahantulo olisi paljon järjestäytyneempää ja kontrolloidumpaa', sanoo Suomen Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson.Aletaan siis myöntää viisumeita irakilaisille, somalialaisille, syyrialaisille, afganistanilaisille ja muille sotaa pakeneville – ja liikkuvuudesta tulee hallitumpaa. Olisiko näin? Kuinka paljon ihmisiä tänne silloin pyrkisi?'En osaa tuohon kysymykseen vastata', Johansson sanoo.”
Niin
että se siitä järjestäytyneisyydestä ja kontrollista. Tämä ei
estä Johanssonia viemästä ajatusta loogiseen mutta mielettömään
lopputulokseensa:
”Amnestyn Johansson on sitä mieltä, että viisumeita kannattaisi myöntää myös niille, jotka tulevat Eurooppaan etsimään parempaa elämää.'Jos ihmiset saisivat viisumeita työnhakuun, he voisivat tulla Suomeen katsomaan, millaista työtä täällä on tarjolla, yrittää työllistyä ja ottaa kuormaa pois turvapaikkajärjestelmästä.'”
Tämän
rinnalla suuri enemmistö on valmis mielihyvin hyväksymään
Bernerin ”pidetään rajat, mutta jos joku laittomasti pääsee
sisään niin antaa olla” -linjan.
Berner
myös pohtii, onko turvapaikanhakijoista tulevat kustannukset suuria
vai pieniä. Hän kertoo, että Ruotsilta kuluu pakolaisiin tänä
vuonna ”summa, joka vastaa 1,34:ää prosenttia maan
bruttokansantuotteesta”. Itse summaa ei kerrota, mutta IMF arvioi,
että Ruotsin tämän vuoden bruttokansantuote tulee olemaan 4 052,63
miljardia kruunua eli 430,2 miljardia euroa. 1,34 prosenttia tästä
on 430,2 * 0,0134 = 5,76 miljardia euroa. Jutussa kerrotaan, että Saksalta taas kuluu tänä
vuonna 400 000 turvapaikanhakijasta huolehtimiseen viisi miljardia
euroa (tänään uutisissa kerrottiin kuuden miljardin euron lisämäärärahasta). Berner kehottaa suhteuttamaan Ruotsin summan siihen, että
Nokia tuotti enimmillään neljä prosenttia Suomen
bruttokansantuotteesta tai siihen, että YK suosittaa, että valtiot
antaisivat kehitysapuun summan, joka vastaa 0,7 prosenttia maan
bruttokansantuotteesta. Saksan summaa hän vertaa siihen, että
Saksaa maksaa tänä vuonna pelkkiä valtionlainojen korkoja 35
miljardia euroa. Nuo vertailukohdat ovat kuitenkin aika abstrakteja.
Itselleni herää ainakin kysymys, että mitä sillä viidellä tai
5,8 miljardilla eurolla saisi. Ruotsin tämänvuotisessa valtionbudjetissa maanpuolustukseen kuluu 5,16 miljardia euroa ja
sosiaali- ja terveydenhuoltoon 6,84 miljardia euroa.
Jutussa
ei myöskään vertailla Euroopan vastaanottokykyä siihen, että maailmassa on
59,5 miljoonaa pakolaista (2014). Kuinka mielekästä on siirtää
tällaista massaa ympäri maailmaa ja toivoa, että ongelmat eivät
kasva liian suuriksi? Olennaisin vertailu jätetään myös
tekemättä. Maailman väkiluku on nyt 7,4 miljardia ja maapallon
kantokyky on mitä se on: tänä vuonna vuoden aikana syntyneet
luonnonvarat oli käytetty jo 13. elokuuta. Lopun vuotta kulutamme
enemmän kuin mitä maapallo tuottaa. YK arvioi, että maailman
väkiluku nousee 9,7 miljardiin vuonna 2050 ja että vuonna 2100
ihmisiä olisi 11,2 miljardia. Teollisuusmaiden väkiluku nousee
vuosisadan aikana nykyisestä 1,3 miljardista vain 26 miljoonalla –
eli teollisuusmaiden väkiluku pyöristyy vielä vuonna 2100:kin
siihen samaan 1,3 miljardiin. Kehitysmaiden väkiluku taas nousee 6,1
miljardista 9,9 miljardiin. Afrikan väkiluku nousee nykyisestä 1,2
miljardista vuosisadan aikana 4,4 miljardiin.
Näiden lukujen edessä on syytä osoittaa nöyryyttä. Maailman hätä
ja puute eivät lopu, koska luonnonvarat ehtyvät ja väkiluku
nousee. Ongelmia ei ratkaista siirtämällä ihmisiä kehitysmaista
teollisuusmaihin ja Afrikasta Eurooppaan. Tämä vain laajentaa
ongelman entistä suuremmalle alueelle. Tältä pohjalta yritän
antaa rakentavan ehdotuksen. Nyt kun olen saanut kaiken tämän
arvostelun harteiltani, koetan hahmotella, mitä näiden ongelmien
suhteen tulisi tehdä.
Miten
sotaa pakenevia tulisi auttaa? Miten maailmanrauha saavutetaan?
Usein
puhutaan, että ongelmien syihin pitäisi puuttua. Syyrian
sisällissota pitäisi ratkaista, että muutkin ongelmat
korjaantuvat. Mutta miten sota "ratkaistaan"? Tiedämme, että Yhdysvaltain hyökkäys Irakiin ei tuonut Irakiin
demokratiaa eikä Nato-maiden vallanvaihto-operaatio Libyassa tehnyt
Libyasta vakaata demokraattista maata. Euroopan ja Yhdysvaltojen ei
kannata lähteä sotimaan, jos kukaan ei uhkaa Eurooppaa ja
Yhdysvaltoja. Sotia ei ratkaista tuomalla lisää rautaa rajalle,
vaan niitä eskaloidaan sillä tavoin. Tietty sitten kun Gaddafin
joukkoja tarpeeksi moukaroidaan, niin lopulta kaikki ovat kuolleita
ja sota on ohi. Mutta sehän on juuri sitä kärsimyksen
aiheuttamista, jota pitäisi välttää.
Sanoisin,
että ulkopuoliset eivät voi ratkaista sotaa. Sen voivat tehdä vain
sodan osapuolet. YK pystyy hyvin rajoitetussa määrin ratkaisemaan
sotia itsessään. Se kuitenkin antaa konfliktiapua sotaa pakeneville
ihmisille. Syyrian rajoilla on pakolaisleirejä, joissa miljoonat
ihmiset on asutettu telttoihin ja hökkeleihin. Heille pyritään
tarjoamaan terveydenhuolto, puhdasta vettä ja muita elämän
perustarpeita. Konfliktiavulla sotien kärsimyksiä voidaan yrittää
lievittää. Sen sijaan että poltamme miljardeja siihen, että
siirrämme tarmokkaimman osan sotaa pakenevista ihmisistä
teollisuusmaihin, voisimme käyttää nuo resurssit pakolaisleireillä
olevien ihmisten auttamiseen. Niissä on pulaa puhtaasta vedestä.
Ruotsi saisi aikaan ihmeitä, jos ei ottaisi vastaan yhtään
turvapaikanhakijaa, vaan sanoisi näille että palatkaa sinne
pakolaisleireille, ja sen sijaan käyttäisi ne 5,8 miljardia euroa,
jotka se nyt käyttää kotimaassa, pakolaisleirien olojen
kohentamiseen.
Konfliktiapua
voitaisiin viedä pidemmällekin kuin mitä se nykyään on. Kun
Syyriassa syttyy sota, YK voisi viedä rajalle joukkoja, jotka eivät
puuttuisi sotaan, mutta estäisivät sen leviämisen. Näin edes
Libanon ja Irak olisi saatu pidettyä sivussa siitä kaaoksesta, joka
alueella nyt vallitsee. YK:n joukot päästäisivät leireille
aseettomat siviilit. Konfliktimaahan ei saisi kuljettaa rahtia eikä
joukkoja. Näin sotijat voisivat sotia sielunsa kyllyydestä, mutta
avuntarvitsijat pääsisivät heitä pakoon. Sota laantuisi lopulta,
kun kaikilta osapuolilta loppuisi resurssit ja taistelumoraali. Tämä
ei ole mikään nerokas ratkaisu, millä maailmanrauha
toteutettaisiin tuosta vain, mutta sellaista ratkaisua ei ole
olemassakaan.
Miten
köyhyyttä ja huonoja oloja pakenevia tulisi auttaa? Miten
maailmasta poistetaan kurjuus?
Maailman
väkiluku ja luonnonvarojen kulutus ovat sillä tasolla, että
kumpaakin olisi laskettava voimakkaasti. Tässä tilanteessa olisi
järkyttävä virhe nostaa suuria massoja köyhyydestä.
Luonnonvarojen kulutuksen kasvu entisestään vain pahentaisi
ekokatastrofia. On ensiarvoisen tärkeää, että ympäri maailmaa
otetaan käyttöön syntyvyyden sääntely, jonka pitkäjänteisellä
ja suunnitelmallisella harjoittamisella maapallon väkiluku saadaan
laskuun. Tätä voi ajatella toisestakin näkökulmasta: olennaista
ei ole, kuinka paljon yksittäiset ihmiset saastuttavat ja kuluttavat
luonnonvaroja. Olennaista on, kuinka paljon luonnonvaroja kaiken
kaikkiaan kuluu. Niinpä pienemmällä väkiluvulla on mahdollista
ylläpitää suurempaa elintasoa.
Kun
maapallon väkiluku on seitsemän miljardia, on mahdotonta nostaa
kaikki köyhyydestä ja tarjota kaikille säällinen elintaso. Jos
maailman väkiluku taas olisi vain joitain kymmeniä tai satoja
miljoonia, voitaisiin kaikki maailman ihmiset helposti ruokkia
yltäkylläisesti, kaikille löytyisi mukava asunto ja jokaiselle
olisi mahdollista tarjota kaikki lääkkeet, joita vain tarvittaisiin. Jos väkilukua lasketaan voimakkaasti mutta hallitusti,
elintaso nousee väistämättä. Kun meitä on entistä vähemmän,
uusia taloja ei tarvitse rakentaa, vaan vanhoja vapautuu jatkuvasti.
Peltoja vapautuu koko ajan lisää jokaiselle halukkaalle halvalla
ostettavaksi. Kaikki mahdollisuudet ovat taas edessämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti