Helsingin Sanomien ulkomaansivuilla
oli tänään juttu, joka oli otsikoitu ”Planeetan sää 2015:
Ennätyshelteitä ja rankkasateita”. Jutussa käsitellään muun
muassa Lähi-idän poikkeuksellisen kuumaa kesää, jota olen aiemmin
pitänyt merkittävänä taustatekijänä samanaikaisessa
pakolaiskriisissä.
Suosittelen lukemaan koko jutun,
mutta käyn tässä myös läpi sen pakolaiskriisin kannalta
relevantit kohdat. Tähän asti mittaushistorian lämpimin vuosi on
ollut 2014. Vuosi 2015 on nyt rikkomassa tuon ennätyksen. Suunta on
siis selvä. Tämän vuoden kesällä oli erityisen kuumaa
Lähi-idässä ja Keski-Aasiassa. Jo alkukesästä Intiassa ja
Pakistanissa oli lämpöaaltoja, joiden vuoksi elohopea hipoi
50°C:tta. Tuhansia ihmisiä kuoli. Heinä–elokuussa taas Irakia ja
Irania koetteli pituudeltaan ja kuumuudeltaan niiden mittaushistorian
pahin tunnettu lämpöaalto. Lämpötila kävi vielä syyskuussakin
miltei 50°C:ssa, mikä ei vielä kerro koko totuutta, sillä kun
helleaalto yhdistyi poikkeuksellisen ilmankosteuden kanssa, kuumuus
tuntui iholla noin 70°C:lta.
Kovien sääilmiöiden yhteys
massasiirtolaisaaltoon nähdään lehden jutussa, vaikka sitä ei
voikaan mitenkään yksiselitteisesti koko pakolaiskriisin ”syyksi”
pistää. Erityisesti Lähi-itä ja Pohjois-Afrikka tulevat
ilmastonmuutoksen vuoksi kokemaan entistä voimakkaampia
lämpöaaltoja. Näille alueille on luvassa ”katovuosia ja
vesipulaa”. Alueen maataloudesta tulee entistä
kannattamattomampaa. Tänä vuonna on ilmestynyt
amerikkalaistutkimus, jossa pohditaan Syyrian sisällissodan yhteyttä
ilmastotekijöihin. Historian harrastajat tietävät, että sodalle
ei voi antaa yhtä tyhjentävää syytä ja selitystä, mutta itse
kukin voi miettiä, mikä on sen merkitys, että Syyriassa oli
ennätyksellinen kuivuuskausi vuosina 2006–2010. Se aiheutti
katovuosia ja puolitoista miljoonaa ihmistä muutti maaseudulta
kaupunkeihin. Valtio ei pystynyt ratkaisemaan ongelmaa, mikä
aiheutti levottomuuksia ja tyytymättömyyttä al-Assadin siihen asti
vakaata hallintoa kohtaan.
Toisinaan on puhuttu
ympäristöpakolaisuudesta. Ekokatastrofin jyllätessä on kuitenkin
usein käytännössä mahdotonta erottaa toisistaan ympäristö-,
elintaso- ja muita pakolaisuuden muotoja. Maailmamme alkaa olla siinä
tilassa, että kaikkea pakolaisuutta voi laajasti ymmärrettynä pitää
ympäristöpakolaisuutena. Sotaa ja vainoa pakenevaa ihmisiä on
viime vuosikymmeninä yritetty auttaa niin, että heidän on annettu
siirtyä turvallisemmalla alueelle. Hurskaana toiveena on ollut, että
sodan päätyttyä ihmiset voisivat muuttaa takaisin. Sotia tulee ja
menee, mutta ekokatastrofi ei ole päättymässä.
”Määritelmiä sopii muutenkin miettiä. Missä määrin poliittiset ristiriitaisuudet johtuvat epätoivoisista ehtymis- ja ylikansoitusongelmista ja missä määrin poliittiset pakolaiset ovat itse asiassa ympäristöpakolaisia? Pakolaisen ja siirtolaisen ero on Geneven yleissopimuksessa pyritty määrittelemään mahdollisimman täsmällisesti, mutta käytännössä rajanveto on monesti epävarma.Ympäristöpakolaiset testaavat ihmiskunnan hulluuden mittaa. Sillä heidän vastaanottamisensa toiselle maaperälle merkitsee ekokatastrofin mekanismia, se on yhtä kuin ekokatastrofi, juuri siten ekokatastrofit syntyvät ja etenevät. Siirtyy sitten aavikoituneen tai myrkyttyneen maa-alan väestö mihin hyvänsä muuhun maailmankolkkaan, sen ottaa vastaan tuon alueen piripintaan täyttävä väestö, joka jo itsekin ulosmittaa oman maansa luonnonvaroja yli äyräitten, vaikkakaan lopullinen ratkeaminen ei ole vielä aktualisoitunut. Neitseellistä maata pakolaiselle ei tällä pallolla ole. Nyt pakolaisväestön tuoma lisäkuormitus drastisella tavalla nopeuttaa vastaanottoalueen tyhjiin imemistä. Tämä alue ehtyy tai aavikoituu, väestö siirtyy edelleen, ja kehitys etenee kuin lumivyöry kiihtyvällä vauhdilla. Tällä tavalla ihmiskunnan tuho on todella nopea.– – Muutaman vuosikymmenen kuluessa merenpinnan noustessa sadat miljoonat ihmiset menettävät jalansijansa rehevillä valtamerensaarilla ja väkirikkailla hedelmällisillä merenrantatasangoilla sekä vanhalla että uudella mantereella. Voiko ihmiskunta enää mitenkään selviytyä, jos näidenkin massojen tuhotulva ahdetaan jäljelle jäävälle maalle?Missään asiassa järjetön ja itsetuhoinen ihminen ei niin puhdaspiirteisesti ja yksiselitteisesti kaiva omaa hautaansa kuin pakolaisten vastaanotossa. Ennen kaikkea muuta kansainvälistä yhteistyötä olisi kaikkien valtioiden solmittava sopimus, joka takaa myös väestön menehtymisen sitä mukaa kuin tuottava maa-ala menetetään.Sellaisesta sopimuksesta ei ole merkkiäkään, ja minun ennusteeni on, että humanitäärisestä itsetuhosta ihminen pitää kiinni riittävän kauan, silmät mielettöminä verestäen. Tämä ekokatastrofiautomaatti on niitä seikkoja, joiden vuoksi puhun ihmislajin sukupuutosta enkä ainoastaan kulttuurin luhistumisesta tai muusta rajallisesta tuhosta.”– Pentti Linkola esseessään Johdatus 1990-luvun ajatteluun. Samanniminen teos, WSOY, 1989. Sivut 215–216.
Meneillään oleva ekokatastrofi tuo
muassaan kärsimystä ja kuolemaa. Se on jo alkanut ja se on
väistämätöntä. Maapallo ei pysty elättämään yli seitsemää
miljardia ihmistä. Ekosysteemit ja talousjärjestelmät natisevat
liitoksissaan. Ainoa toivo on siinä, että tuhon ei annettaisi
levitä. Kun Lähi-itä ja Afrikka romahtavat, Euroopan ei saa antaa
romahtaa niiden mukana.
Historiallisesti
ajateltuna tämä on selvä asia. Olin keskiviikkona Elonkehä-lehden
juhlakirjan julkistustilaisuudessa (kirjan voi tilata lehden nettisivuilta). Kuten tilaisuuden panelisti, aate-
ja oppihistorioitsija Ville Rantanen, sanoi, ekokatastrofeja on ollut
aiemminkin. Nykyinen on siitä erityinen, että se on
maailmanlaajuinen. Aiemmat katastrofit, kuten Pääsäissaarten kulttuurin ja klassisen mayasivilisaation romahdukset, olivat samantyyppisiä tapahtumasarjoja. Aiemmin historiassa ekokatastrofit
eivät vain ole päässeet leviämään: ihmisiä on muuttanut pois,
mutta se on ollut vaivalloista ja katastrofialueen väkiluku on
laskenut luonnollista kautta. Nykyisen ekokatastrofin leviämiselle
ei ole mitään esteitä. Ilmastonmuutos pilaa Lähi-idän, mutta sen
väestö pääsee massoittain siirtymään Eurooppaan. Eurooppa ei
pysty kestävästi elättämään nykyistäkään väestöään, vaan
edessä häämöttävä öljyn loppuminen romahduttaa
talousjärjestelmämme ja ennen kaikkea maataloutemme, kotiemme
lämmitys vaikeutuu ja aavikoituminen leviää jo Espanjaan.
Yhdysvalloissa nämä kehityskulut ovat vielä suurempi ongelma –
apua ei siis ole tulossa merten takaa. Tulevaisuudessa siintää
romahdus ja väkivaltaa.
Joten pyydän: yritetään täältä
Euroopasta käsin miettiä, missä määrin Irakin ja Somalian
ongelmat ovat ratkaistavissa. Ei siirretä niitä ongelmia tänne.
Sen verran meillä on oltava itsesuojeluvaistoa, sen verran meillä
on oltava rakkautta Eurooppaa, isänmaatamme ja kotipitäjäämme
kohtaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti