Civis academicus

Joulu on lopullisesti ohi ja Yliopistossakin alkaa taas täysipainoinen opiskelu. Minulla alkoi tällä viikolla neljä kurssia: kulttuurintutkimuksen metodeista ja teorioista, yliopistonlehtori Mirkka Lappalaisen pitämät kurssit historian lähteistä sekä ilmaston ja ihmisen suhteesta ja 1800-luvun lopun Eurooppaa (ja Venäjää) käsittelevä luentosarja. Viimeksi mainitun kurssin luennoitsija on professori M. Klinge.

Olen lukenut monia professori Klingen teoksista, ja ne antoivat minulle ratkaisevan sysäyksen päätökselleni hakea historian opiskelijaksi. Olen kuullut professori Klingen puhuvan aiemmin, kirjamessuilla, missä yhteydessä olemme myös lyhyesti tavanneet. Hänen teemansa, tyylinsä ja aiheensa eivät siis ole yllättäneet. Sen sijaan sain nyt etuoikeuden olla hänen oppilaanaan. Professori Klinge on monesti halunnut tuoda esiin rooliaan opettajana, joten on mielenkiintoista saada hänen kirjojensa lukemisen lisäksi kuulla hänen luentojaan – ja tutustua hänen pedagogiaansa, joka ilmenee luentojen sisällön lisäksi niiden muodossa.

Professori Klinge on vanhanaikainen ja elitistinen hahmo, minkä vuoksi jotkut suhtautuvat häneen varauksellisesti, osin huvittuneesti, osin pelonsekaisestikin. Hänen vaatimansa ja vaalimansa käytöstavat ovat ehkä vanhanaikaisia, mutta muistamisen arvoisia. Puhujan on hyvä seistä ja sanoa asiansa kuuluvasti. Jos ei ole oppinut ottamaan lakkiaan päästä sisälle tullessa, on ehkä hyvä että asiasta viimeistään yliopistossa sanotaan. Käsittämätöntä on, kuinka hukassa käytöstavat joillakin ovat…

Huomautuksistaan huolimatta en osaa pitää professori Klingeä ankarana miehenä. Panin merkille, kuinka hän pyrki saamaan meidät tuntemaan itsemme osaksi akateemista yhteisöä. Ensimmäisen luentonsa aluksi hän kutsui meitä nuorisomme parhaimmistoksi. Hän herätti meissä ylpeyttä kertomalla, kuinka hän aikoinaan valvoi historian laitoksen muuttoa nykyisiin tiloihinsa Topelian yläkertaan. Nimenomaan yläkertaan, koska siellä ovat arvotilat ja siellä siis historian laitoksen kuuluu olla. Alakerrassa ovat palvelusväen tilat, keittiöt ja sellaiset, joten Renvall-instituutti sopi sinne paremmin. Professori Klinge kertoi, että luentosalimme oli alun perin kantonistikoulun kappeli ja toi esille Porthanin ja Voltairen patsaat, jotka hän oli hankkinut salin etuosaan. Voimme kertoa muille, että meillä Helsingin Yliopistossa opiskellaan tällaisissa tiloissa! Hän myös kehotti meitä osallistumaan osakuntatoimintaan ja käymään väitöstilaisuuksissa. Professori painotti, että kuningatar Kristiina on meidän kuningattaremme, johon kannattaa sitoutua ja jota kannattaa pitää esillä. Sama asia koskee keisari Aleksanteri I:tä, jonka nimeä Yliopistomme – ainoana koko imperiumissa – sai kunnian kantaa. Professori Klinge ei tietenkään kertonut näitä asioita niinkään historiallisten faktojen vuoksi kuin luodakseen yhteishenkeä ylioppilaiden keskuuteen.

Näillä ensimmäisillä luennoilla professori Klinge on pohjustanut luentosarjan keskeistä aihetta, 1800-luvun lopun kirjallista kulttuuria. Hän kertoi muutoksesta toisaalta tekniikassa, toisaalta lukijoissa, ja toi näin esiin, että historiaa ei kannata jakaa osiin vaan asioita tulee tarkastella useista näkökulmista. Vanhasta kirjallisuudesta puhuessaan hän jakoi taas neuvoja – mikä onkin eräs kurssin päätarkoituksista, kuten hän ensimmäisen luentonsa aluksi antoi ymmärtää. Emeritusprofessori ei pidä luentoja varmastikaan vain siksi, että muu henkilökunta on liian kiireistä. Professori Klinge kertoi tavoitteekseen tuoda esiin näkökulmia ja metodeja, joista emme muuten kuulisi. Henkilöt ovat erilaisia ja painottavat eri asioita. Kirjoihin liittyen professori kehotti meitä käymään kirpputoreilla. Vanhat kirjat ovat nykyään halpoja, joten historiallisen kirjaston kokoamisesta on tullut helpompaa. Tutkiminen, kirjoittaminen ja pohtiminen on helpompaa, kun teokset ovat käsillä. Mieleni teki sanoa, että kyllähän minä kirjoja voisin ostaa, mutta kun tila alkaa loppua. Kirjat ovat halpoja, mutta kirjastoa minulla ei valitettavasti ole…

Kirjojen lukijan pitää tietenkin osata lukea niitä. Professori Klinge kehottikin kaikkia hankkimaan laajan kielitaidon. Tässäkin hän kannusti ja tuli vastaan: historioitsija tarvitsee lukutaitoa, ei keskustelutaitoa. Eikä lukutaidonkaan tarvitse olla täydellistä, sitä varten ovat sanakirjat. Auttava taito useassa kielessä on jo valtava etu. Tärkeintä on utelias asenne: pitää ajatella, että pystyn kyllä tähänkin ja että tämänkin voin oppia.

Professori Klingen puheet herättivät halun käydä Hagelstamilla ja muissa antikvariaateissa, väitöstilaisuuksissa ja nähdä kaikkea – hän kehotti ohimennen myös käymään ”meidän kirkossamme” (historian laitoksen vieressä sijaitsevassa ortodoksisessa Pyhän Kolminaisuuden kirkossa) liturgiassa! Luennot vaikuttivat spontaanilta tajunnanvirralta, mutta aloin miettiä niiltä poistuessani, että nehän loppuivat minuutilleen ajallaan. Professori Klinge siirtyi asiasta toiseen ja puhui ilman paperia, mutta luennot tuskin olivat suunnittelemattomia. Niiden takaa kun pilkistää hyvinkin tietoinen ja jäsennelty sanoma, jonka vanha professori haluaa uudelle polvelle välittää.

Marjukka Painilan maalaama professori Klingen muotokuva tarkkailee meitä luentosalin perältä kun elävä Klinge luennoi salin edessä.